torstai 4. syyskuuta 2014

#kutsumua

Jokainen on varmasti kuullut somessa levinneestä #kutsumua -kampanjasta, joten en lähde sen paremmin sen syntyperää tässä valottamaan. En yleensä välitä ottaa tälläisiin someilmiöihin kantaa, mutta itsekin koulukiusaamisen läpikäyneenä ajattelin kantaa oman korteni kekoon.

Kävin ala-asteen viisi ensimmäistä luokkaa todella pienessä koulussa, jossa jokainen tunsi toisensa vähintäänkin nimeltä. Jo heti eka luokalta asti vuotta ylemmällä luokalla ollut poika aloitti nälvimisen, joka kesti aina siihen asti, kun siirryimme kuudennelle luokalle isompaan kouluun.
Välitunneilla yritin vältellä parhaani mukaan tätä kyseistä poikaa ja hänen kavereitaan, mutta kun kyseessä on pieni koulu, ei kohtaamisilta voi välttyä. Parhaiten mieleeni on jäänyt se kerta, kun olin pukenut kouluun ylleni hienon, juuri vanhemmilta saadun verkkapuvun, josta olin todella ylpeä. Istuin keinussa luokkatovereideni kanssa kun kiusaajapoika huusi toiselta puolen pihaa jotain ilkeää vetoketjun ja saumojen ratkeamisesta, koska olen niin läski. Se oli todella nöyryttävää, sillä lähes koko koulu kuuli sen. Olin tuolloin kolmas-neljäsluokkalainen. Vanhempani kävivät koululla opettajan kanssa keskustelemassa, miten kiusaamisen saisi loppumaan, mutta luulenpa, että se vaan pahensi asiaa.
Kun vihdoin jouduimme vaihtamaan koulua ja kiusaaja siirtyi yläasteelle, sain mennä kouluun ilman jokapäiväistä ahdistusta. Uudessa koulussa oli kolme kertaa enemmän oppilaita kun vanhassa koulussa, joten mun oli helppo vetäytyä syrjään ja olla mahdollisimman huomaamaton.
Yläasteelle meno ahdisti hirveästi, sillä tiesin, että kiusaajapoika olisi siellä. Onnekseni isossa koulussa törmäsin häneen harvoin.


Yksi kauheimpia kokemuksiani oli silti se, kun omat ystäväni alkoivat kiusaamaan mua. Olin teini-ikäisenä melko hukassa itseni kanssa ja tyylini vaihteli aina lökäpöksystä hevariin ja siitä punkkariin. Tämä ilmeisesti antoi ystävilleni luvan alkaa "kiusaamaan". Kiusaaminen ei ollut nälvimistä tai haukkumista, enemmänkin nöyryyttämistä. Mun kustannuksella pilailtiin. He olivat jopa keskenään keksineet jonkun sisäpiirivitsin musta jolle he keskenään naureskelivat. Mut jätettiin joukon ulkopuolelle. Sanottiin, että olisi asiaa meille ja pyydettiin siirtymään syrjempään ja kun kokoonnuttiin pieneen piiriin, sanottiin mulle ettei asia koske mua mitenkään ja pyydettiin poistumaan. Mua ei pyydetty kaikkiin bileisiin mitä oli ja sit mulle soiteltiin ja kerrottiin kuinka hauskaa heillä oli ollut - ja kuinka ystäväni oli koko illan jutellut silloisen ihastukseni kanssa ja vaihtanut puhelinnumerot (tuolloin soiteltiin muuten vielä kotipuhelimiin, ei kännyköihin :D). Olin vähän kuin kävelevä vitsi heille.
Tuo oli aika iso kolaus itsetunnolleni ja ensimmäinen kerta, kun menetin uskoni jopa ystäviini. Ehkä tuo kokemus aiheutti sen, etten osaa sataprosenttisesti luottaa juuri kehenkään. Tällähetkellä mulla taitaa olla yksi, kaksi ystävää, johon saatan luottaa täysin. En uskalla täysin luottaa kehenkään, sillä oletan kaikkien nauravan selkäni takana kustannuksellani.
Itsetuntoni oli nollissa. Vihasin itseäni, vihasin elämääni. Kaksikymppisenä mulla todettiin vaikea masennus. Joitain vuosia oli ylämäkiä, oli alamäkiä, oli itsetuhoisuutta..., Aikanaan opin arvostamaan itseäni. Ehkä elämäni hienoin neuvo tuli rakkaalta tädiltäni, joka kävi melko usein katsomassa mua ja tarkistamassa vointini. Hän sanoi, että mun pitää oppia rakastaan itseäni. Hän sanoi, etten ennen voisi rakastaa oikeasti ketään oista, ennen kuin opin rakastamaan itseäni. Ja kyllä, nykyään minä rakastan itseäni. En ehkä ulkonäköäni, mutta Itseäni. Minä kun olen kuitenkin niin paljon enemmän, kuin vaan liikakiloni. ;)


Joskus ajattelin, että olen heikko, kun annoin nälvimisten ja nöyryyttämisen aiheuttaa itselleni niin paljon mielipahaa. Loppuviimein olisin mieluummin ottanut säännöllisesti turpaani, kun kuunnellut vuodesta toiseen haukkumista ja solvaamista. En tiedä saanko koskaan itsetuntoani takaisin, mutta ihan jo henkisen kasvun myötä on myös itsetuntoni jonkin verran kohonnut. Edelleen on päiviä, kun häpeän itseäni enkä kykene liikkumaan ihmisten ilmoilla tai ahdistun, jos joku tuijottaa minua, mutta onneksi ne päivät ovat melko harvinaisia. Jos joku sattuu kadulla huutamaan perään "läski", on ensimminen ajatukseni, että kaverilla on todella köyhä mielikuvitus, kun ei tuon parempaa solvausta keksinyt.


P.S. Lupaan, että tää on viimein liipalaapapostaus ja koitan saada jotain järkevää julkaistuksi viikonloppuna.

4 kommenttia:

  1. Itsensä rakastaminen on toisaalta iso projekti mutta tärkeä.. ja todellakaan ei voi rakastaa toista oikein ennekö osaa rakastaa itseään oikein.. Itse käynyt pitkän tien sen kanssa ja nykyään vahva huomannut sen minua ei helpolla enään kaadeta :) Toivon sinulle hyvää jatko matkaa itseesi lisää ja tiedät koska olet saavuttanut määrän pääsi ja olet voimautunut.. Uskalla olla sinä :)

    VastaaPoista
  2. Nyt vihdoinkin kommentoin tänne sinun blogiisi. Todella hyvä ja selkeä blogi, josta olen paljon saanut tietoa wiccasta. Ja olen inspiroitunut sinun tyylistäsi. Todella kaunis olet.

    VastaaPoista
  3. Oot kaunis, sisältä ja ulkoa <3

    VastaaPoista
  4. Minusta olet kyllä tosi kaunis

    VastaaPoista

Jätäthän käynnistäsi muiston! :)