lauantai 12. tammikuuta 2013

Pvä 2: Vanhempani


Minulla siis on äiti ja isä (no shit :D) ja he saivat minut, mahtavan esikoisensa, suhteellisen nuorina. Äitini oli 20 ja isä muutaman vuoden vanhempi. Ennen minun syntymääni he asuivat kerrostalossa, mutta ostivat rivitaloasunnon hieman ennen kuin minä synnyin. Tässä rivitaloasunnossa asuimme elämäni ensimmäiset 12 vuotta.
Ollessani 12-13-vuotias aloimme rakentaa omaa taloa. Pääsimme muuttamaan juuri ennen kuin menin seiska luokalle. Sain vihdoinkin oman huoneen! Olin siihen asti jakanut huoneen pikkuveljeni kanssa.

Olen pienestä asti ollut "isin pikkutyttö" ja voisi sanoa, että jopa hieman hemmoteltu. ;) Isä on aina antanut minulle lopulta tahtoni läpi. Muistanpa erän tapahtuman lapsuudesta, kun oltiin kaupassa, enkä saanut yhtä haluamaani pikkuponia. Kiukuttu alkoi kaupassa: "mää halluuuun!" Kotiin päästyämme kiukuttelu jatkui, kunnes isä luovutti ja meni ostamaan tuon haluamani lelun. :D Äiti on aina ollut se, joka on aina ikäänkuin yrittänyt "kiristellä kukkaronnyörejä", etten saisi kaikkea tahtomaani.
Minulla oli todella onnellinen lapsuus ja olin kiltti lapsi. Tosin, kyllä sitä välillä tuli kokeiltua rajoja, mutta ei liikaa. ;) Teini-ikäisenä aloin kapinoida ja halusin erottua massasta. Tällöin otin useasti yhteen varsinkin isän kanssa, joka päättyi lähes aina siihen että minä paiskoin huoneeni ovea ja huudatin vanhempieni vihaamaa musiikkia niin kovalla, että ikkunat helisi.

Vuonna 2004 jouluna, kun olin ekaa kertaa ammattikoulusta valmistumisen jälkeen töissä, ilmoitin vanhemmilleni, että muutan pois kotoa. Mulla oli Forssan keskustan liepeillä asunto varattuna ja kun palkka pamahti tilille, kävin hampaitaan kiristelevän äitini kanssa maksamassa takuuvuokran.
Vanhemmat eivät lainkaan ilahtuneet asiasta, että muutan omaan asuntoon, mutta eivät tosin estäneektään. Koko muuton ajan he vannoivat että he eivät ainakaan ala ostamaan mitään uutta asuntooni. Tosin, en minä mitään tarvinnutkaan; varastossa oli vanha kirjahylly, ruokapöytä ja vanha sohvakalusto. Itse en ostanut kuin silloiselle kisulleni hiekkalaatikon. Telkkaria ei ollut, mutta ajattelin että pärjään jonkin aikaa ilman. Melko tyhjähän se 55neliön kaksioni oli aluksi.

Eipä ollut muutosta kulunut kuin muutama päivä, kun vanhempani soittavat, että tulevat käymään; he olivat ostaneet mulle telkkarin. Verhotkin se äityliini ripusti siinä samalla (Itse olin tuolloin ekaa kertaa välilevynpullistuman takia sänkypotilaana, joten muuttokuormien purku oli jäänyt puolitiehen). Muutenkin he jatkuvasti soittelivat ja varmistivat että kaikki on hyvin.
Muinakin kertoina, kun olen muuttanut, on vanhempani auttaneet, vaikka aina ovat sanoneet etteivät he sitten tule muuttamaan.

Enpä voi oikeastaan muuta sanoa, kuin että mulla on maailman ihanimmat vanhemmat, jotka ovat antaneet mulle onnellisen lapsuuden ja hyvät eväät elämään. :)

Tämän parempaa kuvaa en vanhemmistani julkaise, koska he tuskin pitäisivät ajatuksesta. Kuva on vuodelta 2009, Remu on noin puolivuotias ja taustalla näkyy vanhempieni suomenlapinkoira Jami.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän käynnistäsi muiston! :)